Indonesialainen kulkukissa. Kuva: Tuula Heiskanen
Tämä on kommentti, jonka kirjoitin Kirsti Ellilän blogiin Vanha arpi -kirjoituksen jälkeiseen keskusteluun:
Olit ehkä sittenkin viisas. Olisiko kotikaupungissasi ollut silloin eläinlääkäriä, joka olisi pystynyt (ja joutanut) parantamaan kissan, jonka "kyljet olivat täynnä paiseita"?
Kun asuimme Torontossa, meillä oli iso ja vankka kissa Toby, joka tappeli usein muiden kissojen kanssa. Kerran eräs (=yksi) haava pääsi tulehtumaan paksun turkin alla. Ehkä Toby oli tapellut silloin pesukarhujen kanssa. Ne tonkivat suurkaupungeissa roskiksia, jos roskalaatikon kansi ei ole tarpeeksi painava.
Topi oli kuolla siihen tulehdukseen. Vain monenlaiset lääkkeet ja taitava eläinlääkäri pystyivät pelastamaan Topin. Kun se tuotiin eläinsairaalasta leikkauksesta, se oli kuin varjo entisestään ja oli myös menettänyt ruokahalunsa.
Ihme sai sen syömään. Lapset olivat laittaneet tacoja. Tuttu ja vahva meksikkolaisen ruuan tuoksu herätti ruokahalut, ja Topi hoippui lautasen ääreen. Se söi kaikkea, mitä omat ja naapurien lapset sille antoivat. Se rakasti chipsejä ym. Niillä se virkosi henkiin. Mutta se oli hilkulla.
Kun viimeisin kissamme Tiina dementoitui vähän yli 19-vuotiaana, emme pystyneet alussa ajattelemaankaan sen viemistä lopetettavaksi. Odotimme liian kauan ja aiheutimme kissalle turhaa kärsimystä.
Kirsti, äitisi teki ihan oikein. Hän vei kissan lopetettavaksi sinne, missä oli ehkä kaupungin ainoa eläinlääkäri.
Jos kissa karkaa, se joutuu Suomessakin etsimään ruokansa roskalaatikoista tai kaatopaikoilta. Kun eräs kissoistamme hyppäsi ulos toisen kerroksen ikkunasta, se joutui kulkuriksi ja löytyi vasta kuukauden kuluttua. Se ei toipunut koskaan seikkailustaan. Se oli syönyt jotakin, joka oli pilannut täysin sen vatsan. Se oli surullinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti