Kilpikonnakissat ovat omaa luokkaansa

Tortoiseshell cats 

http://consciouscat.net/2014/09/30/tortitude-unique-personality-tortoiseshell-cats-fact-fiction/

älykkäitä, itsenäisiä, kiintyvät ihmiseen

Tiina oli älykäs, mutta alussa hyvin arka. Lue lisää klikkaamalla Tiinan nimeä.

Kommentti: Rakkaiden lemmikkien muistolle

Leena Lumi kertoo rakkaan koiransa kuolemasta. [toinen kuva Leenan blogikirjoituksessa] Se tuo mieleeni Tobyn ja Tiinan - niiden kuoleman. Rakkaat lemmikit eivät unohdu.

Kommenttini:
-- näin tuon kuvan ja ihmettelin Olgan ilmettä.

Ihminen suree kaikkia lemmikkieläimiään. Pikkupoikani oli surun murtama, kun hänen kiltti chincillansa kuoli ja hautasimme sen kauniiseen laatikkoon kukkien keskelle ja metsäiseen puistoon.
Narniamaiseen torontolaiseen laaksoon hautasimme eläinlääkärimme rohkaisemana koko perhe yhdessä Tobymme, joka jäi auton alle ja jota itkin kolme päivää. Raskainta oli kuitenkin melkein 20 vuotiaaksi eläneen Tiina-kissan kuolema.

Tiina oli hylätty kissanpentu, joka lähti pakkasella seuraamaan tytärtämme. Se oli elänyt roskalaatikossa lapsuutensa kuin katulapsi. Tiina oli aina terve, mutta dementoitu äkkiä, kun tyttäremme muutti Kiinaan työn vuoksi. Uskon, että se oli surua menetyksestä. Pidin Tiinaa sylissäni keintuolissa monta tuntia ja itkin. Tiina nuoli kasvojani. En pystynyt lähtemään eläinsairaalaan. Mieheni vei Tiinan sinne.

Siitä on jo yli 10 vuotta ja mieheni sanoo edelleen, että ei jaksa ottaa uutta kissaa, sillä on niin raskasta, kun eläin kuolee.

Opiskeluaikana tapasin erään dogmatiikanprofessorin, jolla oli ollut rakas koira. Sillä oli ollut oma huone professorin työhuoneen vieressä. Tämä hyvin oppinut ja arvostettu teologi sanoi, että hän uskoo eläinten olevan samassa taivaassa ihmisten kanssa. Siksi sanoin, että uskon Olgan seikkailujen jatkuvan.

Näin Narnian loppusanat sopivat meille eläintenystäville, jollainen C.S. Lewiskin oli. Monet ihmettelivät, kuin hän lelli koiraansa - ihan niin kuin Sinäkin Olgaa.:)
Toby ja Tina ovat aikamatkoilla kirjoissani Mistä tietää, vaikka jossain näkyy vielä Olgan näköinenkin kultaturkki. Toby oli muuten ihan samaa väriä, kuin pieni leijona.

Suloinen Tiina-kissamme

6368837595_ab9a907688_o, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Tiina oli jo 10-vuotias tässä kuvassa, joka on otettu Helsingissä pian Suomeen palaamisemme jälkeen. Tiina oli elävä toiset kymmenen vuotta. Tiinalla oli lempeä ja herttainen luonne. Tiina turkki tuoksu erityisen hyvälleja oli sillkisen pehmeä. Klikkaa hakusanaa Tiina ja lue lisää Tiinasta, jolla oli kova alku elämässä.

Tina-and-Mimi's-toys

Tina-and-Mimi's-toys, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Tiina-kissa ystävineen Helsingissä kotona.

Kissakuvahaaste 72: Unohtumaton kaksikko Toby ja Tina

Kanadalaiset kissamme Toby ja Tiina tyttäreni kanssa lähdössä eläinlääkärille rokotettaviksi. Siitä myrtynyt ilme.

Pelastimme Tobyn SPCA:n eläintenhuostaanottoasemalta. Kukaan ei halunnut sitä, sillä se oli takkuinen ja ouodon näköinen. Olimme etsimässä SPCA:stä kadonnut kissanpentuamme Bonifaciusta ja Toby katsoi meitä eräästä häkistä. Se katse valloitti. Palasimme SPCA:hin ja haimme Tobyn. Saimme erinomaisen ystävän. Toby jäi auton alle Torontossa. Emme tienneet, kuinka vanha Toby oli, mutta viikset olivat harmaantuneet.

Tiina tuli mukanamme Suomeen ja eli melkein 10-vuotiaaksi.

Olen ikuistanut Tobyn ja Tiinan Aurora-kirjoihini ihan omilla nimillään. Ne ovat aikamatkalla 1900-luvun alun Torontossa, vaeltelevat varmaankin myös siinä kauniissa rotkossa, jonka pohjalla olevalle aukiolle, suuren puun juurelle hautasimme Tobyn. satoi, oli suunnattoman kaunista siellä ikivanhojen puiden keskellä. Tuskin olemme koskaan muulloin tajunneet yhtä hyvin sitä, miten läheisiä ihmiset ja eläimet voivat olla toisilleen.

Lue lisää Tobysta ja Tiinasta Vuodatuksessa olevasta Kotikissat -blogistani tai tästä blogista (ks hakusanat). Ja tietenkin myös Aurora-kirjoista. Niitä voit löytää kirjastoista.



Toby on poikani kuvaamana ensimmäisen Aurora-kirjani kansilehdessä.

Topi ja Tiina

Topi ja Tiina myrtyneinä lähdössä eläinkääkärille Mimin kanssa. Kuva: Anna Amnell

Tiina

Kanadalainen kissamme Tina

Mikä kiehtoo kissaa oliiveissa?

Tietääkö kukaan, mikä saa kissan villiintymään säilykeoliiveista tai oikeammin niiden liemestä? Kun mieheni syö oliiveja, Nestor ryntää nuolemaan lautasta, jolla oliivit ovat olleet pöydässä. Se nuolee lautasta, puskee sitä, painaa naamansa lautaseen ja on kuin huumattu.

Jos laitamme sille oliivin syötäväksi, se ei välitä siitä muuten kuin leluna, pyörittelee sitä lattialla. Mutta se liemi!

Voiko säilöntäliemessä olla kissanminttua (vahingosssa)? Mikä muu voi olla syynä outoon käytökseen? Onko kukaan muu tehnyt samaa havaintoa?

Tiinan tarina

Tiina on pelastettu roskiksesta ja saanut oman kodin.

Tiina ilmestyi meille kovalla pakkasella pienessä Copper Cliffissä, ensimmäisessä kanadalaisessa kotikaupungissamme. Se juoksi tyttäremme perään elintarvikekioskin roskalaatikolta, jossa se oli nähtävästi asunut jo jonkin aikaa. Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin turkkiin piintynyt likakerros ja haju lähtivät pois. Sillä oli niin kova jano, että se joi pesuvettänsä.

Eläinlääkärin neuvosta eristimme Tiinaksi nimittämämme kissanpennun aluksi toisesta kissastamme Tobysta. Tiina vietti ensimmäisen yönsä tyttäremme huoneessa entisessä hamsterien häkissä. Eläinrakas tyttäremme piti häkin vuoteensa vieressä ja silitti kissaa sormellaan häkin raosta. Ensimmäisenä iltana Tiina nukahti tyttäremme sormea imiessään.

Tiina näytti alussa maailman rumimmalta kissalta, mutta monien pesujen ja harjausten jälkeen se muuttui kiiltäväkarvaiseksi kilpikonnakuvioiseksi kissaksi. Pimeässä se näytti aivan siamilaiselta. Oliko Tiina villikissa Marmelaadin pentu? Meistä oli melko varmaa, että Tiina oli erään vanhan miehen talon alla asuvan villikissan pentuja. Marmelaadi oli aivan Tiinan näköinen surkea pieni otus, mutta se synnytti jatkuvasti upean näköisiä pentuja. Komein niistä oli täysin himalajankissaa muistuttava uros, josta kasvoi niin villi peto, että eläinasema joutui lopettamaan sen.

Tiina jouduttiin leikkauttamaan jo pienenä, sillä uroskissamme oli leikattu niin vähän aikaa aikaisemmin, että Tiinasta olisi melko varmasti tullut muuten lapsiäiti. Vai pitäisikö sanoa pentuemo? Leikkauksen vuoksi Tiina jäi loppuiäkseen jollakin tavalla pentukissaksi. Siitä huolimatta Tiina sai minut ajattelemaan uudella tavalla eläimen kehittymisestä ja oppimisesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä kommunikoinnista.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Tiina oli niin pelokas, että säikähti kaikkia kovia ääniä, jopa oman perheen ihmisten askelia. Alkuvuodet se liikkui ulkona perheen toisen kissan suojissa. Voimakasluonteinen Toby opetti sitä kärsivällisesti ja ystävällisesti kissojen tavoille. Torontossa Tiina oppi jopa pyydystämään hiiriä, mutta toi ne aina elävinä kotiin eikä suostunut tappamaan niitä.


Kissan persoonallisuus muuttui

Muutama vuosi poikakissan kuoleman jälkeen tämän tyttökissan persoonallisuus muuttui täysin. Ehkäpä jo muutto Atlantin yli lentomatkoineen ja uusi manner erilaisine tuoksuineen ja äänineen "ravisteli" sitä. Se suostui syömään uusia ruokia siihenastisen kuivamuonan lisäksi. Siitä tuli itsevarma. Se tuli vieraita vastaan eteiseen ja hyppäsi perheen ystävien syliin istumaan. Tiinasta tuli talonvaltias, ja se osasi ilmaista hyvin tahtonsa. Tähän muutokseen vaikutti varmaan myös se, että se oli Helsingissä sisäkissa. Sen olo oli täysin turvallinen. Ei tarvinnut enää pelätä outoja kissoja ja koiria, Toronton kotipihan pensaikoissa iltaisin hiipiviä pesukarhuja eikä Tiinan itsensä kokoisia mustia oravia.

Kissan kieltä on helppo ymmärtää Yhdeksässätoista vuodessa opimme tietämään, mitä Tiina milloinkin halusi sen äänensävyjen ja liikkeiden perusteella. Samoin oli helppoa tajuta sen tunteita ja mielialoja, esimerkiksi innostumista, iloa, tyytyväisyyttä, loukkaantumista tai närkästymistä. Huomasimme, että kissa ei koskaan salaa mitään eikä valehtele. Kissa muistaa ja tuntee ihmiset, nekin jotka se on tavannut monta vuotta aikaisemmin. Se vaistoaa, mitä on tulossa.

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon, hevosajurin perheen kissaksi ensimmäisessä nuortenkirjassani. Niin pääsi myös Tiinan opettaja ja kumppani Toby, joka jäi Torontossa auton alle. Tiina oli täysin terve koko pitkän kissanikänsä. Muistamme sen aivastaneen yhden kerran, mikä hämmästytti meitä. Yhdeksäntoistavuotiaana Tiina dementoitui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen. Tiinan kanssa eläessä tulivat monesti mieleen sadut, joissa ihmisten sanotaan ymmärtävän eläinten kieltä. Se ei tunnu enää sadulta. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko jollakin muullakin ollut samanlaisia kokemuksia kissan kanssa elämisestä.

Kategoria: Tiina | 4 kommenttia | Kommentoi | Ilmoita asiaton viesti