Tiina ja Toby. Tiinan valokuvasi Kanadassa poikani Matti Amnell - siihen aikaan koululainen ja opiskelija. Hän on kuvittanut kaikki kirjani.
Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon. Se pääsi hyvään kotiin. Suomalainen Aurora on joutunut Torontoon Suomesta karkotettua isäänsä etsiessään. Hänellä on ikävä kissaansa Mikkoa, joka jäi Suomeen.
Otteita Aurora-kirjastani Aurora. Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992) tai yhteispainos Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3. "2014
Aurora ja Tiina tapaavat jouluaattona:
Jouluaatto ei tunnu yhtään jouluaatolta, Aurora ajatteli katsoessaan ulos keittiön ikkunasta varhain aamulla. Maa oli vihreä, sillä vähäinen lumi oli sulanut. Puut värjöttelivät lehdettöminä synkässä maisemassa.
Miten erilaista onkaan nyt Suomessa! Lumivalkoiset kinokset hohtavat. Jänöjussit hyppelevät aution talon ympärillä. Varpuset, punatulkut ja talitiaiset odottavat turhaan joululyhdettä, sillä keltainen talo on tyhjänä. Vain hiirillä on hyvä joulu. Ne asustavat kaikessa rauhassa, kun Mikko-kissa on mennyt Hilman kanssa pois ja hätyyttelee siellä Hilman veljen talossa lihavia maalaisrottia navetasta.
Matin kuvitusta kirjaani Aurora ja Molly (1999)
Sen jälkeen Aurora ei ehtinyt enää kotia muistelemaan. Oli paljon työtä. Jouluaatto oli Kanadassa tavallinen työpäivä, ja Vaahteralaakson keittiössä siivottiin, leivottiin, paistettiin ja pestiin astioita. Onneksi keittäjä rouva Jones lauloi joululauluja ruokaa laittaessaan. Työn raskautta lievitti myös ihanien jouluruokien tuoksu ja odotus illasta Mary Millerin, toisen palvelustytön kotona.
Maryn äiti oli ollut nuorena saksalaisessa kauppiaan perheessä palvelustyttönä ja oppinut viettämään joulua aattona eikä joulupäivänä kuten englantilaiset. Aurora oli kutsuttu aattoillaksi Maryn kotiin. Mary ja Aurora saisivat vähän aikaa vapaata. Joulupäivänä he olisivat koko päivän työssä. Herra Miller oli ajuri ja tuli heitä hakemaan.
Koti Kaalikujalla
Aurinko oli laskemassa, kun he ajoivat hevosrattailla alas mäkeä kaupunkiin. Suurin osa torontolaisista oli englantilaisia kuten Maryn vanhemmatkin, jotka asuivat Cabbagetownissa. Nimensä mukaan tämä kaupunginosa tuoksui usein kaalille, jota Itä-Euroopasta tulleet köyhät siirtolaiset keittivät isoille lapsilaumoilleen. Cabbagetownissa asui myös Amerikasta paenneiden orjien jälkeläisiä, italialaisia ja muutama ruotsalainen ja norjalainenkin perhe.
Tuore havunoksa, johon oli sidottu punainen rusettinauha, toivotti heille hyvää joulua jo ovella. Keittiöstä tulvahti paistetun kalkkunan ja piparkakkujen tuoksu.
- Tämä on sitten Cabbagetown, Maryn isä sanoi. – Tänä iltana täällä tuoksuu meidän äidin laittamille jouluruuille. Meillä on täällä Cabbagetownissa monta joulua, mikä juhlii milloinkin. Toiset vasta tammikuussa oman almanakkansa mukaan. Jotkut naapurit eivät vietä joulua ollenkaan, vaan heillä on omat juhlansa.
- Merry Christmas! Maryn äiti syleili Marya ja Auroraa. - Hyvää joulua ja tervetuloa. Tytöt taitavat olla aivan jäässä. On sellainen viima. Onkohan tulossa lumimyrsky?
Aurora ja Mary riisuivat hartiahuivinsa ja takkinsa ja ripustivat ne keittiön naulakkoon.
- Tässä on teille kuumaa omenamehua. Rouva Miller antoi Auroralle ja Marylle ison mukillisen kuumaa juomaa. Se tuoksui omenalle, kanelille ja neilikalle. Hän hämmensi varovaisesti pataa, jossa kellui läpikuultavia vaaleanruskeaksi paahdettuja pikkuomenoita, joihin oli pistetty muutamia neilikoita.
- Tässä on sinullekin, isä, rouva Miller sanoi miehelleen, joka oli istuutunut pieneen keinutuoliin takan eteen.
Tiina torontolaisen ajurin kissana
Hetkessä oli herra Millerin syliin hypähtänyt mitä omituisimman näköinen kissa. Se kapusi isäntänsä liivinrintamusta myöten, upotti kyntensä villaneuleeseen ja alkoi tarpoa voimakkaasti. Sitten se työnsi tilkkutäkkimäisen kirjavan suipon naamansa Herra Millerin mustan ja harmaankirjavaan parran sisälle ja alkoi kehrätä. Herra Miller rapsutti sitä hartaana leuan alta.
Aurora ei ollut nähnyt koskaan sellaista kissaa. Se oli pitkä ja kapea kuin mäyräkoira. Nenänpäässä sillä oli iso musta täplä kuin pensselillä pistettynä. Sen lyhyessä kiiltävässä turkissa oli mustaa, kuparinruskeaa ja valkoista. Sitä voisi sanoa mateenväriseksi. Sen häntä oli raidallinen kuin pesukarhulla.
- Siinä on meidän kissamme Tina, tämän talon varsinainen emäntä, nauroi Maryn äiti. – Olisitpas nähnyt sen kymmenen vuotta sitten. Silloinkin oli jouluaatto. Mary oli tullut jo kotiin. Odoteltiin Charlieta, joka oli leipurilla apupoikana.
- Oli tällainen samanlainen viima, mutta pakkasta oli kovasti. Charlie tulla tupsahti tuosta ovesta sisään ja pisti minulle takkinsa sisästä tuoreen vehnäleivän, jonka leipuri oli lähettänyt joululahjaksi. Sitten pisti hän taas kätensä takkinsa sisään ja otti sieltä surkeimman olennon, minkä olen koskaan nähnyt. Se oli tuo Tina. Se oli pieni ja laiha kuin rotanpoika. Oli lähtenyt nälissään Charlien perään.
- Äiti sanoi, että se oli maailman rumin kissa, Mary jatkoi, - mutta minä pesin sen kahteen kertaan lämpimässä vedessä pesuvadissa. Niin janoinen se oli, että joi pesuvettänsä. Kaikkia pelkäsi alussa. Tuommoinen kuningatar on nyt. Kissa katsoi ihmisiä omahyväisen näköisenä ja jatkoi äänekästä kehräämistään.
Jouluaatto ennen vanhaan
Ikkunalle oli sytytetty valkoinen kynttilä ja sen ympärillä oli havunoksa. Vihreitä köynnöksiä oli laitettu peilin ja muutaman taulun ympärille. Maryn äiti oli luonut kodikkaan tunnelman vanhoilla huonekaluilla ja koriste-esineillä, joita hän oli saanut lahjaksi palveluspaikastaan naimisiin mentyään.
Kamarin pöydällä oli pieni joulukuusi. Siihen oli ripustettu kuivattuja omenanrenkaita, villalankatupsuja, kananmunanvalkuaisella koristeltuja piparkakkuja ja ketjuja, joihin oli pujotettu vuoroin iloisenpunainen karpalo, vuoroin pullea valkoinen paahdettu maissinjyvä. Kuusen latvassa seisoi topakka maissintähkänkuoresta tehty enkeli. Aurorasta alkoi tuntua oikealta joululta.--
Jälkiruuaksi Mary kantoi pöytään jouluvanukkaan
--
- Kun minä olin pikkutyttö, Mary kertoi, - ripustin aina jouluaattona sukan tuohon kamarin takan reunalle. Yöllä en ollut saada unta, kun ajattelin, että joulupukki tulee savupiipusta alas ja pistää sukkaani jonkun lahjan. Aina siellä oli aamulla appelsiini, muutama pähkinä ja joku pieni lahjakin, vaikka saimme muut lahjat jouluaattona. Muistatko, äiti, kun sinä annoit minulle yhtenä jouluna kenkälaatikollisen nukenvaatteita?
- Muistan hyvinkin, sanoi Maryn äiti. - Nyt on tainnut käydä myös suomalainen joulupukki.
Omatekoisia lahjoja
Aurora oli tuonut Maryn isälle punamustat lapaset ja Maryn äidille vihreän kaulaliinan. Aurora perheen vanha kotiapulainen Hilma oli neulonut ne joululahjaksi Vaahteralaakson isännälle ja emännälle. Sellaisia lahjoja oli Hilma aina tehnyt äidille ja isällekin, mutta Aurora ei olisi voinut kuvitellakaan kartanon rouvan ja herran käyttävän niitä ja oli päättänyt antaa ne Maryn vanhemmille. Mary oli ostanut äidilleen ison sinivalkoisen teekannun ja ommellut isälleen lämpimän villaisen viitan.
- Nyt ei palella ajurinpukilla istuessa, sanoi herra Miller silittäen viittaa ja käsineitä. - Käsineissä on tähtiä kuin talvisessa yössä, kehui hän Auroran antamia lapasia.
Aurora oli ostanut Marylle pienen mustan käsilaukun ja ommellut siihen ristipistoilla keltaisia ruusuja, jotka tiesi Maryn lempikukiksi.
- Sinä osaisit varmaankin tehdä paremman, Mary sanoi antaen Auroralle kapean punaiseen silkkipaperiin käärityn pehmeän rullan, - mutta pidä se muistona minulta.
Aurora avasi paketin. Sen sisällä oli merkkausliina. Siihen oli ommeltu malliksi kirjaimet nimikointia varten, ja niiden keskellä oli pieni talo, kukkia, puita ja lintuja sekä alapuolella: To Aurora 1903 from Mary.
Maryn kodin onni lämmitti Auroran joulutunnelmaan. Oli melkein kuin kotona. Onnelliset perheet ovat kaikki samanlaisia, sanoi Leo Tolstoi Anna Kareninassa, ja nyt Aurora uskoi sen ensi kerran.
- Tämä on täydellinen joulu. Kiitos, että kutsuitte minut, Aurora sanoi Maryn vanhemmille.
- Mutta tämä on vasta alkua, sillä nyt kuullaan herra Dickensin joulukertomus, sanoi herra Miller ja lisäsi puita takkaan. Rouva Miller istuutui myös keinutuoliinsa ja Mary ja Aurora vierekkäin pieneen sohvaan takan eteen.
Kissa tuli Auroran viereen. Aurora nosti sen syliinsä ja kuiskasi sen silkinpehmeään korvaan:
- Tiina, ymmärräthän sinä suomea, sinä joulukissa.
Takkatulen valossa Mary luki ilkeästä rikkaasta saiturista ja pienestä rammasta pojasta ja siitä, kuinka saiturista tuli hyvä ja antelias.
- Herra Dickens ymmärsi köyhiä ihmisiä, kun oli itsekin lapsena köyhä, herra Miller sanoi ja katsoi tuleen, jota hän kohenteli hiilihangolla.
- Nyt lauletaan iloisia lauluja, sanoi Maryn äiti, nousi seisomaan miehensä viereen ja alkoi laulaa hilpeää rekilaulua.
Rekilaulun sävelet kaikuivat Auroran mielessä, kun ajettiin takaisin Vaahteralaaksoon ja vielä silloinkin, kun Aurora lepäsi kapeassa rautasängyssään tilkkupeiton. Hän puristi rintaansa vasten Hilman neulomia harmaita villasukkia, jotka tuoksuivat Suomelle ja mummolan lampaille.
Sukulaiset olivat lähettäneet kauniita joulukortteja Pietarista ja Helsingistä ja järkevästi rahaa, jolla hän voisi ostaa itselleen jotakin. Isästä ei vaan kuulunut mitään. Oli kylmä, olisipa nyt ne Liinan lampaannahkaiset vällyt, toivoi Aurora, laittoi villasukat jalkaansa ja otti talvitakkinsa lisäpeitteeksi. Oli jouluyö.
Tämä on ote kirjastani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö". Kirjapaja 1991 (2. painos 1992). Loppuunmyyty, saatavissa kirjastoista. Lisätietoa Aurora-sarjasta:
Uusi yhteispainos, joka ilmestyi vuonna 2014
Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora . Aurora 1-3. 2014
Lue myös kissat kirjoissani
Aurora-blogi
Toby jäi auton alle Torontossa, mutta elää Aurora-kirjoissani kuten Tiinakin. Tiina tuli mukanamme Suimeen ja eli melkein 20 vuotiaaksi.
Vertaa tätä tämän blogin Tiinan tarinaan.
