Toby ensimmäisen Aurora-kirjani kansilehden reunassa poikani kuvaamana. Kuva: Matti Amnell. Toby kotona Kanadassa.
Meillä oli Kanadassa kaksi kissaa, Toby ja Tiina. Olen kirjoittanut niistä tästä blogissa. Kun kirjoitin Suomeen palattuani Aurora-kirjat 1900-luvun alun Kanadasta, jonne suomalainen Aurora joutuu sortovuosina, lähetin molemmat kissani aikamatkalle tuon ajan Torontoon. Tuohon aikaan Toby oli jo kuollut. Se jäi auton alle vuosi ennen Kanadasta lähtöämme. Tiina tuli mukanamme Suomeen.
Seuraavassa kohtaus kirjastani "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1993), jossa Aurora palaa Kanadaan. Hän tapaa jälleen myös Toby-kissan. Muistaako Toby Auroran, kun edellisestä tapaamisesta on kulunut jo yli vuoden?
Jälleen Vaahteralaaksossa:
Aurora tiesi, että hänen isänsä mielestä Toronton laaksot olivat luonnontieteilijän paratiisi. Ne olivat kuin viidakkoja mahtavine itkupajuineen, köynnöksineen, hemlokkeineen ja sokerivaahteroineen. Niissä viihtyivät ketut, pesukarhut, piikkisiat ja peurat. Saattoi nähdä satoja erilaisia lintuja ja mitä ihmeellisimpiä kasveja.
Toisen ikkunan edessä aukeni kukkameri: magnolia oli puhjennut kukkaan. Taloa korkeampi lehdetön puu oli täynnä teevadin kokoisia vaaleanpunaisia kukkia, joista tuli mieto tuoksu, johon hän oli herännyt.
Puitten latvat olivat mustanaan lintuja. Aurora arvasi, että linnut olivat tulleet etelästä Ontariojärven yli. Joitain sinertäviä oranssirintaisia variksen kokoisia lintuja tepasteli nurmikolla pitkää pyrstöään heiluttaen. Ne olivat villikyyhkysiä, joita sanottiin myös muuttokyyhkyiksi.
Äkkiä linnut pyrähtivät lentoon nurmikolta, sillä pensaan takaa hypätä tömähti vaaleanruskea pitkäkarvainen kissa. Sen tuuhea kermanvärinen häntä hakkasi ilmaa vimmatusti.
- Toby! huudahti Aurora innoissaan ja kutsui kissaa. Se meni matalaksi ja jähmettyi hetkeksi, nosti sitten häntänsä pystyyn ja lähti juoksemaan Auroran luo. Sen kullanväriset silmät loistivat, ja se naukui matalalla äänellä.
Aurora avasi ikkunan, ja Toby hyppäsi ikkunalaudalle. Aurora puski otsallaan Tobya otsaan, ja Toby alkoi kehrätä äänekkäästi. Aurora otti Tobyn syliinsä ja painoi kasvonsa sen kuumaan, silkinpehmeään turkkiin, siveli sen paksuja tassuja ja alkoi leperrellä sille:
- Sinä muistat minut vielä, Topiseni. Mitenkäs minun Topini on tullut noin vanhaksi herraksi? Viiksetkin ovat aivan harmaat ja posket kuopalla. Ei kai Topi ole sairas? Vai onko tullut taas tapeltua kollitappeluissa, tultu kotiin korvat repaleisina ja tassut mudassa? Aurora lörpötteli ja kissa kehräsi.
Toby. Kuva: Matti Amnell
Oman kokemukseni mukaan kissa muistaa tutun ihmisen monen vuoden jälkeenkin. Niin muisti ainakin Tiina, joka eli luonamme Suomessa melkein 20-vuotiaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti